Kirje niistä, jotka universumi saattaa yhteen yhä uudelleen

Kohtalolla on hämmästyttävä käsiala. Joskus käy niin, että kaksi ihmistä näkee toisensa ensi kertaa kauan ennen kuin heidän polkunsa todella kohtaavat. Yksi pitkä katse, josta voi lukea selvän halun astua lähemmäs, aloittaa keskustelu, kutsua treffeille — kun olette molemmat vielä täysin vapaita. Mutta sillä hetkellä ujous ja arkuus voittavat. Askelta ei oteta, tiet erkanevat, mutta muisto tästä katseesta jää jostain syystä sisimpään.

Kuluu pitkät kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Ja yhtäkkiä ovi avautuu, elämä työntää teidät jälleen yhteen, ja hiljaisuudessa tapahtuu välitön, viiltävä tunnistaminen. Kaikki sisällä huutaa, ettei tämä ole sattumaa, mutta nyt miehinen ego, pelko tai toisten olosuhteet estävät lausumasta ääneen yksinkertaisia sanoja: «Rakastan sinua. Minulla on tunteita sinua kohtaan». Ja jälleen — ero vuosiksi.

Mutta universumi rakastaa päätökseen saatettuja tarinoita. Kun emme uskalla tehdä valintaa ensimmäisellä kerralla, se ei pyyhi tunnetta pois — se antaa meille mahdollisuuden uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen. Se toistaa tapahtumia ja saattaa teidät yhteen, kunnes vihdoin heitätte pelon syrjään ja teette todellisen päätöksenne.